Thursday 29 June 2017

Mistakes, breaks, way-too-lates



I adore Edie Sedgwick. She was the very first IT-girl, Superstar of Andy Warhol (and I believe also true love), trend-setting socialite and just a beautiful freak.

I love that she lived in the sixties and was the forerunner for many things, that are now considered just avererage (boring).

She was like an ice sculptrure all spots on her. Dazzling, interesting, fragile. Her fame made her famous.

Nowadays everyone is famous. Everyone can start their own brand, or a cosmetic line. Everything is possible and on sell. There's nothing new and nothing surprising anymore.

And that's what makes me fucking upset.

Tuesday 27 June 2017

Rikoin kaikki peilit toivoen, etteivät ne muistaisi enää kasvojani


Kuka minä olen?
Olenko vain kaiken näkemäni haalea heijastus, peilikuva ilman omia kasvoja?

Minä ihastun helposti. Inspiroidun erilaisista ihmisistä vielä helpommin.
Tekee mieli kopioida tyylejä, tapoja, puhetta, niitä helmiä ja timantteja, joilla jotkut persoonat loistavat niin kirkkaasti.

Mutta mikään lainattu jalokivi ei tunnu sopivan omaan kruunuuni.
Tunnen usein olevani lainahöyhenissä, vailla omaa persoonnallista tunnistettavaa tyyliä.

Mitä tehdä, jos haluaisin olla
1800-luvun viktoriaanineiti, joka punastelee ja pyörtyy nuorten herrojen käsisuudelmista.
50-luvun femme fatale, kohtalokkaan kaunis tiimalasivartaloinen filmitähti punaisine huulineen.
60-luvun it-girl mustiksi maalatuine silmineen, tupakka ja vodkalasi kädessä – paparazzien vaanima pieni eksynyt tyttönen.
Pitkähiuksinen maaginen goottineito samettisessa leningissään, keskiaikaiselta kirkolta tuoksuva lady vamp.
Sateenkaaritukkainen insta-tyttö hologrammihameessa ja Nike Air kengissä.

Haluaisin olla kaikki nuo samaan aikaan.
Mutta en ole mikään.

No name, no fame.