Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin. T.S. Eliot

On pörriäisen aika (Sininen zeppeliini -blogista)

Sininen zeppeliini: On pörriäisen aika:

Kevät on vuodenajoista kummallisin. Se on vuodenkierrosta yhtä aikaa rehellisin ja petollisin hetki. Se on pohjattoman riemun ja vavisuttavan ahdistuksen aikaa. Se on suurten kysymysten ja ihanan kepeyden aikakausi.

..........

Kevään rehellisyys lähentelee raakuutta. Kuulu amerikkalaisrunoilija T. S. Eliot kuvaa Autio maa -runossaan (1922):

”Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää

sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa

muiston ja pyyteen, kiihoittaa

uneliaita juuria kevätsateella.”’

Talvi tarjoaa turvaa, joka keväällä riistetään julmasti. Pakkasöiden
päätyttyä hullut työnnetään asemille avohoitoon, ja lämpimässä lusineet
pikkurikolliset potkitaan pihalle. Kerjäläiset kuskataan kulmille
värjöttelemään, ja baarien nurkkapöytien miehetkin saavat maistaa
päivänsäteitä. Kevät paljastaa kaiken: lian ja pölyn, koirankakan,
hylätyt rakennukset, metsään ajetut autonromut, uudet uurteet kasvoissa.
Kevät paljastaa olemisen turhantärkeyden.

Keväällä pimeään ei pääse enää pakoon. Hetken aikaa kaikki on paljasta
ja väritöntä, ilman suojaa. Kun seisoo harmaanruskean valtaväylän
reunalla, ymmärtää, mitä Eliot tarkoitti kirjoittaessaan "minä näytän
sinulle ahdistuksen kourallisessa tomua". Itsemurhia tehdään eniten
kevätkuukausina, Suomessa toukokuussa.

Keväällä jokaisen hetken tärkeys painostaa mieltä, jokainen ilta tuntuu
vaatimukselta tehdä jotain merkityksellistä. Alkaa pakonomainen
kilvoittelu toimeliaisuudella. Yksi tarttuu kuokkaan, toinen rapaan,
kolmas ostaa mopin. Askareiden ajattelu on ihmisen kokoista ajattelua.
Siksi kevät on nin petollinen, silloin ihmispolon mieleen juolahtaa
helposti liian suuria kysymyksiä. "Se on tää paniikin tunne, paniikin
tunne, ja se tulee joka kevät", Kauko Röyhkä voihkii kappaleessa Kevät (1991).   

.........

Mutta sitten on se kevään toinen puoli. Valo, äänet ja tuoksut. Kevät
porautuu suoraan takoraivoon. Valo puhuu, on toukokuu. Katujen varsilla
näkyy paikoilleen jähmettyneitä, takakenossa seisovia ihmisiä, jotka
ovat kääntyneet kohti taivaalla möllöttävää Apolloa. Onnelliset
ihmispatsaat silmät kiinni, suunpielissä pilkistävä hymy. Sillä aurinkoa
kukaan ei omista, se kuuluu kaikkein köyhimmillekin. Niin
rantojenmiehetkin palaavat rannoille yösuojistaan, tuntevat vapauden
kaihon syrämissään. Ensin haukkaavat meri-ilmaa, sitten naukkaavat
lestistään. Kuka nyt kesällä asuu!

Entäs ne kevään äänet? Kiljuvien lokkien huuto torin yllä, valuva puro
lenkkipolun kupeessa, vuoden ensimmäinen yösade, joutsenten raskaat
siiveniskut lahden poukamassa ja moottoripyörien kiihdytysäänet.
Lautasten kilinä terassilla, tamppausta takapihalla, työkalujen kolina
pihavarastolla. Kevään äänimaisema on erikoinen yhdistelmä äärimmäistä
kovuutta, kirkkautta ja pehmeyttä.

Samalla lailla kevään tuoksutkin ovat sekoitus ylevää ja matalaa. Kevät
tuo suolaisen meren tuoksun kaupunkiin. Tuoksuu puutalokortttelien terva
ja huoltamolta kulkeutuu bensiinin katku ja pesunesteen limetti.
Tuoksuu tyttösten parfyymi, vahva kahvi ja kuohkea multa. Ja yhtäkkiä
lehahtaa vesijättömaan, märän maapohjan ja hevosenpaskan lemu. Sellaista
elämäkin on, chanelviitosta tulevien ruumiiden päällä.

Ja siinä aistien ylläkylläisessä pommituksessa, elämääsi
ihmetellessä, piispanmunkillesi laskeutuu kevään ensimmäinen kärpänen
ja töpöttelee kärsällään munkin lakkia. On pörriäisen aika.

LÖYDETTY

mennään niin pitkälle
että mieli sakkaa

lakkaa ajattelemasta
aisteja rajoina

epätodellisuudesta
löytyy kipeä todellisuus

joku puhuu hiljaa meistä
silmiemme takana

-Michajahu

CAUSALITAS

Alkuillasta ajatukset rahisevat
tähän rohtuneeseen maahan,
silmät kiertyvät akselinsa ympäri.

Unessa olemme tuntemattomia löytöretkeilijöitä.
Kuljemme matalissa laaksoissa
varoen sirpaleisia rotkoja, muovisia haavoja;
mehän pelkäämme liikkua salaa.

Joku juoksee ohitsemme,
pihalla heilahtavat puut.
Tuttu tuoksu läpäisee kalvon,
kaivossa on kirkasta vettä;
eikä sinne uskalla katsoa.

Myöhemmin muistamme
kaikki syidemme seuraukset.

-Michajahu