Tuesday 13 February 2018

Rakkaus, epätoivo, suru


Oi mäntyjen lakeus, särkyvien aaltojen kohina, valojen hidas leikki, yksinäinen kello,
ilta laskeutuu silmillesi, nukkeni,
maankuori, jolle maa laulaa!

Sinussa laulavat joet ja sieluni pakenee niihin kuin halusi, ja sinä lähetät sen minne haluat. Toiveittesi jousella tähtää tielleni
ja kiihkossa tulen vapauttamaan nuolieni parven.

Ympärilläni näen usvaisen vyötärösi
ja sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni,
ja sinuun jolla käsivarret ovat läpikuultavaa kiveä ankkuroituvat suudelmani ja kostea haluni tekee pesän.

Oi sinun mystillistä ääntäsi jolle rakkaus lyö tummasti sointuen ja iltaan kuollen!
Olen nähnyt syvät hetket, peltojen ylitse, tähkäpäiden lyövän tuulen kitaan. 


*** 


Valkea mehiläinen, suriset sielussani, humaltuneena hunajasta
ja sinä lennät hitaan kiemuraisia savun spiraaleja.
Minä olen ilman toivoa, sanoja ilman kaikuja, hän joka menetti kaiken ja hän jolla oli kaikki.
Karussa maassani sinä olet viimeinen ruusu. 

***

Jopa tämänkin hämärän olemme kadottaneet. Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana kun sininen yö laskeutui maailmaan.
Ikkunastani olen nähnyt
auringon juhlat etäisillä vuorenhuipuilla.

Toisinaan pala aurinkoa paloi käsissäni kuin kolikko.
Muistin sinut sieluni puristuessa siihen surullisuuteeni jonka tiedät.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä lausuit?
Miksi koko rakkaus tulee minuun yllättäen
kun olen surullinen ja tunnen sinun olevan kaukana?

Hämärään kääntynyt kirja putosi
ja minun viittani laskostui jalkoihini kuin satutettu koira.

Aina, aina sinä loittonet iltoihin
lähelle hämärää joka kulkee niellen patsaat.

 

Pablo Neruda