Rakkaus, epätoivo, suru

Oi mäntyjen lakeus, särkyvien aaltojen kohina, valojen hidas leikki, yksinäinen kello,
ilta laskeutuu silmillesi, nukkeni,
maankuori, jolle maa laulaa!
Sinussa laulavat joet ja sieluni pakenee niihin kuin halusi, ja sinä lähetät sen minne haluat. Toiveittesi jousella tähtää tielleni
ja kiihkossa tulen vapauttamaan nuolieni parven.
Ympärilläni näen usvaisen vyötärösi
ja sinun hiljaisuutesi metsästää vaivattuja hetkiäni,
ja sinuun jolla käsivarret ovat läpikuultavaa kiveä ankkuroituvat suudelmani ja kostea haluni tekee pesän.
Oi sinun mystillistä ääntäsi jolle rakkaus lyö tummasti sointuen ja iltaan kuollen!
Olen nähnyt syvät hetket, peltojen ylitse, tähkäpäiden lyövän tuulen kitaan. 

*** 

Valkea mehiläinen, suriset sielussani, humaltuneena hunajasta
ja sinä lennät hitaan kiemuraisia savun spiraaleja.
Minä olen ilman toivoa, sanoja ilman kaikuja, hän joka menetti kaiken ja hän jolla oli kaikki.
Karussa maassani sinä olet viimeinen ruusu. 

***

Jopa tämänkin hämärän olemme kadottaneet. Kukaan ei nähnyt meitä käsikkäin tänä iltana kun sininen yö laskeutui maailmaan.
Ikkunastani olen nähnyt
auringon juhlat etäisillä vuorenhuipuilla.
Toisinaan pala aurinkoa paloi käsissäni kuin kolikko.
Muistin sinut sieluni puristuessa siihen surullisuuteeni jonka tiedät.
Missä olit silloin?
Keiden luona?
Mitä lausuit?
Miksi koko rakkaus tulee minuun yllättäen
kun olen surullinen ja tunnen sinun olevan kaukana?
Hämärään kääntynyt kirja putosi
ja minun viittani laskostui jalkoihini kuin satutettu koira.
Aina, aina sinä loittonet iltoihin
lähelle hämärää joka kulkee niellen patsaat.

 

Pablo Neruda

Vuodet menevät hurjaa vauhtia eteenpäin.
Luon kirjanmerkkejä ajanjaksoista rakastumisten mukaan.

Ennen se oli helppoa. "Päivä jolloin olin rakastunut hulluna erääseen".
Mutta mitä enemmän olen oppinut tuntemaan miehiä, sitä vähemmän tunteita olen pystynyt havaitsemaan itsessäni heitä kohtaan. Ehdoton rakkaus, kyllä. Mutta ei sellaista palavaa halua ryhtyä pyörittämään yhteistä arkea.

Ei se edes häiritse. Olen aina tiennyt, että tämän elämän tulen elämään ilman lapsia, perhettä ja loppujen lopuksi erakkona. Se on tieni ja rakastan sitä.

Mistakes, breaks, way-too-lates

I adore Edie Sedgwick. She was the very first IT-girl, Superstar of Andy Warhol (and I believe also true love), trend-setting socialite and just a beautiful freak.

I love that she lived in the sixties and was the forerunner for many things, that are now considered just avererage (boring).

She was like an ice sculptrure all spots on her. Dazzling, interesting, fragile. Her fame made her famous.

Nowadays everyone is famous. Everyone can start their own brand, or a cosmetic line. Everything is possible and on sell. There's nothing new and nothing surprising anymore.

And that's what makes me fucking upset.

Rikoin kaikki peilit toivoen, etteivät ne muistaisi enää kasvojani

Kuka minä olen?
Olenko vain kaiken näkemäni haalea heijastus, peilikuva ilman omia kasvoja?

Minä ihastun helposti. Inspiroidun erilaisista ihmisistä vielä helpommin.
Tekee mieli kopioida tyylejä, tapoja, puhetta, niitä helmiä ja timantteja, joilla jotkut persoonat loistavat niin kirkkaasti.

Mutta mikään lainattu jalokivi ei tunnu sopivan omaan kruunuuni.
Tunnen usein olevani lainahöyhenissä, vailla omaa persoonnallista tunnistettavaa tyyliä.

Mitä tehdä, jos haluaisin olla
1800-luvun viktoriaanineiti, joka punastelee ja pyörtyy nuorten herrojen käsisuudelmista.
50-luvun femme fatale, kohtalokkaan kaunis tiimalasivartaloinen filmitähti punaisine huulineen.
60-luvun it-girl mustiksi maalatuine silmineen, tupakka ja vodkalasi kädessä – paparazzien vaanima pieni eksynyt tyttönen.
Pitkähiuksinen maaginen goottineito samettisessa leningissään, keskiaikaiselta kirkolta tuoksuva lady vamp.
Sateenkaaritukkainen insta-tyttö hologrammihameessa ja Nike Air kengissä.

Haluaisin olla kaikki nuo samaan aikaan.
Mutta en ole mikään.

No name, no fame.

Tämän viikon maanantai oli minun Vapauden päiväni.

Aivan yksin kotona, hieman alkoholia, haikeaa nuoruuden muistelua – tein jopa ruokaa, mitä minulla oli tapana tehdä tullessani aamuyöllä baarista kotiin, joskus 10 vuotta sitten.

Yksi ihminen onnistui osittain pilaamaan Vapauden päivän ilkeydellään puhelimitse. Silloin kierin lattialla itkien ja tukehtuen. Loppuillan oli vaikeaa hengittää, ja syy siihen oli pelkästään henkinen ahdistus.

Vapauden päiviä tulee lisää, tiedän sen. Minä janoan vapautta.

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuria kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin. T.S. Eliot