Rikoin kaikki peilit toivoen, etteivät ne muistaisi enää kasvojani

Kuka minä olen?
Olenko vain kaiken näkemäni haalea heijastus, peilikuva ilman omia kasvoja?

Minä ihastun helposti. Inspiroidun erilaisista ihmisistä vielä helpommin.
Tekee mieli kopioida tyylejä, tapoja, puhetta, niitä helmiä ja timantteja, joilla jotkut persoonat loistavat niin kirkkaasti.

Mutta mikään lainattu jalokivi ei tunnu sopivan omaan kruunuuni.
Tunnen usein olevani lainahöyhenissä, vailla omaa persoonnallista tunnistettavaa tyyliä.

Mitä tehdä, jos haluaisin olla
1800-luvun viktoriaanineiti, joka punastelee ja pyörtyy nuorten herrojen käsisuudelmista.
50-luvun femme fatale, kohtalokkaan kaunis tiimalasivartaloinen filmitähti punaisine huulineen.
60-luvun it-girl mustiksi maalatuine silmineen, tupakka ja vodkalasi kädessä – paparazzien vaanima pieni eksynyt tyttönen.
Pitkähiuksinen maaginen goottineito samettisessa leningissään, keskiaikaiselta kirkolta tuoksuva lady vamp.
Sateenkaaritukkainen insta-tyttö hologrammihameessa ja Nike Air kengissä.

Haluaisin olla kaikki nuo samaan aikaan.
Mutta en ole mikään.

No name, no fame.